maanantai 15. tammikuuta 2018

Montenegro (osa 2)

Oliivilehdon kätköistä kulkusrannalle

Majamme keskipäivän auringossa

Heinäkuiset helteet sen kuin kiristyivät ja paukkuivat, kun suuntasimme etelämpään Montenegroon ja Barin kaupunkiin. Bar on tunnettu satamakaupunkina ja sen pitkät rannat ovat huomattavasti rauhallisempia paikkoja pulahtaa Adrianmereen, kuin Budvan alueen ruuhkasesonkiset biitsit. Matkamme määränpäänä oli ekomajoitus keskellä oliivilehtoja vuoren rinteellä. Saavuttuamme perille kävikin ilmi, että omistaja oli tehnyt majaamme tuplabuukkauksen ja tarjoutui hoitamaan meille ilmaisen majoitusyön laadukkaassa huoneessa Barin vanhassa kaupungissa, minkä olemassaolosta emme edes tienneet. Vanha kaupunki nimittäin sijaitsee muutaman kilometrin päässä merenrannasta korkean kukkulan kielekkeen reunalla.Olimmekin hieman arvioneet Barin rantakadun ja kaupungin yleishabitusta ja viihtyisyyttä tullessamme, sillä kommunistiaikainen uudempi kaupunki isoine satamineen ei kovin paljoa hivellyt esteettisestä  silmäämme vaan näytti kovin harmaalta ja ankealta.


Satoja vuosia vanha oliivipuutarha

Olimme iloisia uudesta tilaisuudesta ja matkan käänteestä sillä heinäkuinen oliiviviljelmä ja camping-alue oikein kärisi keskipäivän paahtavassa auringossa. Vanha kaupunki osoittautui todella idylliseksi satoja vuosia vanhoine kivitaloineen ja linnakkeineen. Vaeltelimme pimeän tuloon asti muurien sisällä ja kävimme syömässä hyvässä ravintolassa.


Mehubaari ottaa rennosti vanhassa kaupungissa

Barin ravintolohinnnat olivat selvästi huokeammat kuin Budvan alueella ja ruoka oli lisäksi laadukkaampaa

Pääsky

Valonlähde

Kaupungin siluetti auringonlaskun aikaan

Tyylikästä arkkitehtuuria

Seuraavana päivänä palasimme oliivipuiden katveeseen ja majoituimme omistajan itse nikkaroimaan Tarzan-henkiseen majaamme. 


Heinäsirkat olivat jättimäisiä

Chillisti kuistilla

Saimme myös omistajalta vinkin luonnon lammesta, joka sijaitsi aivan leirintäalueen läheisyydessä. Nappasimme simmarit ja suunnistimme jyrkän rinteen alas joelle, missä vanhan padon kupeesta löytyi aivan mielettömän ihana paratiisimainen uimakeidas.


Miss Lehmä 2017

Vanhan padon kiviseinä reunusti lampea

Autenttiseen tunnelmaan pääsi heti. Siniset perhoset ja sudenkorennot lentelivät ristiin rastiin ja sammakot pomppivat rantakivillä. Sadat nuijapäät parveilivat veden rajassa sokkoina minne sattuu. Kun itsensä asetteli mukavasti istuskelemaan lammen reunaan ja laski jalat veteen, oli tunnelma ja puitteet todella ainutlaatuiset. Harmonisen kulissin rikkoi kuitenkin nopeasti suora kiljunta, sillä parvi napsijakaloja kiirehti aterian pariin ja kävi kinttuihin ahnaasti kiinni. Kun ajatukseen luonnon omasta jalkaraspista oli tottunut, kalojen ateriointi lähinnä huvitti ja kutitti.


Terve

Lampi oli kohtalaisen syvä ja sinne pystyi hyppäämään uimaan. Pientä puistatusta aiheutti kaupunkilaisporvaristolle lammessa asustelleet käärmeet. Ne eivät kuitenkaan huhupuheiden mukaan olleet kovin myrkyllisiä eivätkä agressiivisia, joten pulatelimme sekaan ja toivoimme, että ne pelkäävät meitä enemmän ja pysyvät uidessamme pohjalla ja reunoilla.


Heidå

Minisammakko

Kaiken kaikkiaan lampi tunnelmaltaan ja luonnon asukkaineen oli mieletön elämys, mitä emme olleet koskaan aiemmin kokeneet. Kauempaa rauhalliselta vaikuttanut paratiisi kuhisikin elämää valtavasti ja virkisti kuumana hellepäivänä.


Aatamikin on siirtynyt 2000-luvulle ja vaihtanut viikunanlehden uimashortseihin

Korento

Leirintäalueelta pääsi myös vanhaan kaupunkiin pitkin ikivanhoja reittejä oliivipuiden katveessa. Taitoimme toisena iltana matkaa toista tuntia ja ihailimme auringonlaskun aikaan näkemäämme, joka oli kuin sadusta. 


Ollipuu

Poluntallaajat

Vihreää

Siivekkäitä ja muita öttiäisiä riitti

Hämis runsaan ateriatarjonnan keskellä

Tötteröpää

Valonkajo

Ikiaikainen antiikkipuu

Marjainen kasvis

Barin alueella on harjoitettu oliivinviljelyä jo useammankin sukupolven verran. Siellä sanotaankin olevan maailman vanhin oliivipuu, jonka iäksi on määritelty yli 2000 vuotta. Kävimme katsomassa tätä elämää nähnyttä ihmepuuta etäältä odottaen näkevämme raihnaisen vanhuksen mutta törmäsimmekin virkeään ja pullukkaan puuvanhukseen, joka eläkepäivinään väsymättömästi seurusteli katkeamattoman turistivirran kanssa ja kääri tapaamisesta ja kuvaamisestaan hyvät rahnat. Kuvaa emme kuitenkaan vaivautuneet ottamaan juurikaan tästä syystä, sillä puisevalla mallilla oli aimo työ poseerata kymmenille halukkaille selfieissä.


Ulcinj

Barissa vietetyn kahden yön jälkeen jatkoimme matkaamme aivan Etelä-Montenegroon, Ulcinjiin. Matkamme oli opettanut meitä, että veden läheisyys oli iso plussa eräälle matkaseurueen jäsenelle, joten varasimme hotellin uima-altaalla loppuloman ajaksi keskustasta. Ulcinjin kaupungilla ei kuitenkaan ollut tarjota mitään yllättävää eksotiikkaa. Siellä on pieni hiekkaranta laakson välissä, majataloja rinteiden molemmin puolin ja pieni osittain kunnostettu vanha kaupunki ylempänä rinteessä. Paikkaa voisi kutsua jopa tylsähköksi. Hieman etäämmällä olevat hienohiekkaiset rannat, jotka ulottuvat Albanian rajalle asti, olivat tosin pikkukivirantoihin tottuneelle Montenegron kävijälle mukava yllätys. Mitään luxusta ei alueella kuitenkaan ole vaativammalle matkailijalle tarjolla. Majoitusmuodot rannan tuntumassa ja muutamat ravintolat siellä täällä ovat vaatimattomia maaseutumaisessa ympäristössä ja laidunalueiden kupeessa. Uljinin lähialueella on voimissaan Itä-Eurooppalaisten huokeamman matkailun meininki, missä reissuun lähdetään omalla autolla, sapuskat väännetään itse ja majapaikka etsitään paikan päältä.


Mies altaassa

Pisin hiekkaranta on noin 14 km pitkä

Käpykuva. Rantoja reunusti havupuiden vana

Lähdimme yhtenä päivänä retkelle kohti Skutarinjärveä, joka on Balkanin suurin järvi. Montenegron puoleinen osa on nykyään kansallispuistona ja tunnettu runsaasta linnustostaan. Vuokrasimme pariksi tunniksi veneen kuskeineen, mikä osoittautuikin aika kookkaaksi kapineeksi. Maisema oli ihan mukiinmenevä ja näimme myös joitakin siivekkäitä tulkkuja sun muita naakkoja, jotka eivät olleet vielä tuupertuneet tai kärähtäneet hengiltä helteissä. Lämpötila nimittäin oli nelisenkymmentä astetta. Veneen liikkuessa ilma kuitenkin vaihtui ja olo oli miellyttävä ja rento.


Maisemaa järven selällä

Tintit tanassa

Pysähdyimme pulahtamaan veteen, joka oli naurettavan lämmintä

Kapteeni ohjaa laivaa

Mittarilukema ehti juuri lipsahtaa asteen alemmas kun kaivoin kameraa

Matkoillahan on mukava kokea ja tehdä kaikenlaista uutta ja kutkuttavaa. Levottomiin turistintäyteisiin rantoihin kyllästyneenä lähdimme hakemaan ranta- ja mielenrauhaa aivan montenegron viimeisimmästä kolkasta ennen Albanian rajaa, Ada Bojanan saaresta, joka on joenhaaran reunustama ja täten erillinen delta-alue ennen kuin meri alkaa. Paikka on tunnettu kolmen kilometrin hiekkarannan lisäksi aidosta nakuilusta. Kurvattuamme paikan päälle huomasimme päätyvämme nudistien leirintäalueelle. Emme kuitenkaan antaneet paljaan pinnan ja viuhahtelijoiden hämmentää meitä alkuunkaan vaan marssimme päättäväisesti rannalle, jossa tilaa ja aurinkotuoleja riitti. Rohkeasti riisuimme itsemme aataminaikaiseen asuun, otimme patsasteluasennon ja hymyn huulille sekä antauduimme tuuleteltavaksi. Ja jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla pohjoisten kulkusten vienon kilinän lämpimässä kesätuulessa.

Palasimme vielä tälle vapautumisen rannalle seuraavanakin päivänä. Rantalomamme oli saanut arvoisensa päätöksen ja vihdoin olimme löytäneet täydellisen rannan, jossa saimme olla rennosti ja rauhassa ihan omina itsenämme ilman kiristäviä Versacen bikineitä. Bonuksena vältyimme rusketusrajoilta.


Kaikki pois

Tirkistelijä tolpan nokassa

Bojana-joki, joka rajaa kahta puolin Ada Bojanan saaren  

Hyvin kelluu

Meditaatiotuokio altaan pohjalla

Hotellin rakastavaiset

Ulcinjin vanhan kaupungin ruukkuasetelma

Kunnostettua vanhaa kivitaloa

Viimeiset auringonlaskut Montenegrossa

Näkymä hotellin parvekkeelta

Loppupommit


Laura, Simo ja Papu




Montenegron plussat ja miinukset

+ Jylhät maisemat
+ Kirkas merivesi
+ Kompakti koko
+ Oliivilehdot
+ Huokea majoitus
+ Vanhat kaupungit

- Turistialuiden ankeus, laaduttomuus ja korkeat hinnat







Uppoilua

perjantai 17. marraskuuta 2017

Montenegro (osa 1)

Terveisiä jyrkän penkereen reunalta

Sveti Stefanin ikoninen ja jokaisessa Montenegron matkailumainoksessa esiintyvä ökyluxussaari. Tavallisen Jampan on turha pyrkiä saarelle sillä sinne pääsevät vain kuninkaalliset, maailmantähdet sekä muut miljonäärit. Rahvas voi ihastella saarta vastarannalta halvoissa bermudoissaan ja rantarolexeissaan

Tämän kesän kenoarvonnassa matkakohteeksemme valikoitui entisen Jugoslavian helmi eli Montenegro. Olimme lukeneet ja kuulleet maasta paljon hyvää, joten ajattelimme sen olevan huomattavasti uniikimpi, vähäturistisempi sekä halvempi kuin naapurimaansa Kroatian. Lisäksi Montenegrossa voi maksaa näppärästi euroilla ostoksensa.


Possuvaroitus

Montenegro on siitä kompakti ja kätevä maa vaihtelunhaluiselle, että alle tunnissa vuorilta pääsee moottoriajoneuvolla tiukkojen mutkien kautta rannalle (riippuliitimellä vartissa). Jos vuokraa auton, on koko maa kierretty parissa viikossa viimeistä kolkkaa myöten. Korkeussuhteet ovat myös omaa luokkaansa; yli kilometrin korkeudesta voi ihailla turkoosia merimaisemaa. Ajattelimme aluksi kiertää myös naapurimaat Serbian ja Bosnia-Herzegovinaan mutta huomasimme sen täysin poissuljetuksi vaihtoehdoksi, koska aina autoon istuessamme takapenkiltä alkoi kuulua viimeistään vartin jälkeen ”Onko vielä pitkä matka ja milloin ollaan perillä?”


Montenegrossa on todella jylhän kauniit maisemat

Montenegroon tehdään pakettimatkoja mutta sinne voi myös helposti järjestää omatoimimatkan. Lensimme Dubrovnikin kentälle, joka on aivan rajan tuntumassa. Lähdimme köröttelemään henkselit paukkuen kohti maiden välistä rajaa, jonne saavuimme nopeasti. Jonotimme rajatarkastukseen puolisen tuntia ja olimme tyytyväisiä lyhyeen odotusaikaan. Pari kilometriä ajettuamme juutahdimme kuitenkin jonoon, joka näytti sangen pitkältä. Nousin autosta ja lähdin kävelemään katsoen minne asti jono vie. Noin kilometrin jono päättyi toiselle raja-asemalle eli olimme siis ei-kenenkään-maalla, joka on valtioiden rajojen välissä. Rajatarkastus Montenegron puolelle oli siis vielä suoritettavana. Emme olleet osanneet varautua eväillä emmekä juomilla jonotukseen, joten hikikarpalot kihahtivat otsalle ja itkunpyrskähdykset olivat pilata onnellisten matkalaisten riehakasta lomatunnelmaa. Jonotus kesti parisen tuntia, joka ei ollut loppujen lopuksi kovin pitkä aika. Mainittakoon, että takaisin saapuessamme jonot Montenegron suuntaan molemmille tarkastusasemille näyttivät lähempänä vuorokausien kuin tuntien mittaisilta ja jatkuivat kilometritolkulla. Erikoista jontusalueilla oli se, ettei mitään suuhun pantavaa ollut myynnissä. Luulisi bisnesten kannattavan varsinkin kesäisin. Päästyämme Montenegron puolelle pysähdyimme ensimmäiselle huoltoasemalle ja tankkasimme evästä itsellemme.


Jonottaminen rajalla on kohtalaisen tylsää puuhaa ja vielä karmeampaa ja traumaattisempaa siitä tekee se, kun huomaat valinneesi tietenkin sen hitaimman jonon ja sinuun jälkeesi viereiselle kaistalle kurvannut Nissan on edennyt huomattavasti sinua joutuisammin ja näkyy olevan jo kaukana edellä

Heinäkuiset autoruuhkat saattoivat yllättää missä ja milloin vain

Pääsimme viimein perille alle parissa tunnissa Budvaan, joka lienee suosituin Montenegron rantakohteista. Majoituimme halpaan muutamakerroksiseen majataloon, joita alueella on pilvin pimein. Jos haluaa hotellin uima-altaineen, saa lantteja pulittaa rutkasti enemmän. Illalla lähdimme käppäilemään kohti rantakatua. Yllätys olikin melkoinen, kun huomasimme saapuvamme tismalleen samanlaiseen paikkaan kun ikimuistoinen Bulgaria. Krääsäkojut pullistelivat, hammondit muusikkoineen syytivät ilmoille ikiaikaisia pop-hittejä ja nakkikiskat kärysivät. Itäeurooppalaiset turistit maleksivat pitkin rantakatua, joka johtaa miniatyyriseen venetsian aikaiseen vanhaan kaupunkiin. Muurein ympäröity vanhakaupunki tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1979 mutta se on entisöity uudelleen turistien iloksi ehkä vähän turhankin siistiksi ja kiiltäväksi. Rantakadulla oli huvittelua kaikenikäisille baareista, ravintoloista ja discoista aina pikku tivoleihin ja huvipuistoihin. Viisi-vuotias oli hurmoksensa huipussaan, joten hyvä näin. Muutenkin pölähdimme paikalle juuri hurjimpaan turistisesonkiin. Päivisin rannat pullistelivat ihmisiä ja sekaan sai hivuttautua sivuttain sipsuttamalla.


Rantakadun eksotiikkaa

Rantaravintolat eivät olleet kovin edukkaita ja niiden hinta-laatusuhde kohtasi vain noin joka toinen kerta. Viini oli useimmiten härskin makuista mutta tilannetta lohdutti rantakadulla 10 metrin välein seisovat jääkaapit mistä sai hyvää ja halpaa olutta.


Rannat ovat Budvassa kivisiä ja mukaan onkin syytä pakat jonkinlainen kelluva vesirollaattori tai vaihtoehtoisesti paikan päältä voi ostaa uimakengät

Iloinen simmaaja

Koira pyrkii lisäämään rusketusta talven jälkeiseen kalpeaan karvastoonsa

Tuulan ja Jorman terveiset majatalostamme

Todistimme myös seuraavaa kohtalontäyteistä episodia. Meri myrskysi pärskien vettä useiden metrien korkeuteen mutta Seppo oli päättänyt käydä pulahtamassa pienen päivälenkuran.


"Hei, tuu pois sieltä!" "Ai mitä, miks? Aattelin käydä vetämäs pienen rundin rinulia"

"Hei kohta sulle käy huonosti!" "Annas ku mä näytän sulle poika miten vedetään pari nopeeta vetoa niin ettei ehdi edes kalja väljähtyä. Venaa, laitan vaan lasit päähän..."

"...?"

Vuokrasimme yhtenä päivänä polkuveneen ja päätimme polkaista edessä siintävälle "Hawaii"-nimiselle saarelle, minne tehdään retkiä satamasta. Saari osoittautui tylsäksi ja lähdimme samantien takaisin huomatessamme tuulen voimistuvan. Jouduimme aikamoiseen merihätään sillä tuuli yltyi todella navakaksi ja veneen ohjainkaan ei toiminut kovin hyvin. Poljimme henkemme edestä ja pääsimme lopulta takaisin elävinä.


Veneemme

Adrianmeren vesi on todella kirkasta

Jalat hapoilla

Pikkukisuli

Kotor on alle tunnin ajomatkan päästä Budvasta pohjoiseen.  Kotorinlahti ja sen vanhakaupunki ovat Unescon maailmaperintölistalla, eikä syyttä suotta.  Kotorinlahti koostuu neljästä pienemmästä lahdesta, jotka yhdistyvä toisiinsa salmilla. Lahtia ympäröi joka suunnasta jyrkät vuorenrinteet ja pienet vanhat kylät ja kaupungit. Tiet kulkevat aivan veden vieressä, ja vaikka uimapaikat ovat vain pieniä kaistaleita autotien vieressä, niissä kylpee runsaasti porukkaa.


Kotorinlahdella pysähtyvät suuret risteilyalukset

Kävimme Kotorissa muutamaankin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla paahtava kuumuus käännytti meidät keskipäivällä hehkuviltä kujilta takaisin auton ilmastoinnin heleään hurinaan. Toisella kerralla saavuimme paikalle lähellä auringonlaskua, kun ilma alkoi jo viiletä.


Suurten risteilijöiden lisäksi satamassa kellui useita luxushuvijahteja, joiden elämää köyhä sai estoitta seurailla rannalta

Kaupunki nykyisellään on keskiajalta (1300-1500-luvulta) ja varsin hyvin säilynyt . Sen muurit on rakennettu ja vallihauta kaivettu jo 500-luvulla suojaamaan mereltä saapuvia hyökkääjiä vastaan. Toista puolta kaupungista suojaa jyrkkä vuorenrinne. Vanhoilla kujilla viihtyvät kissat sun muut hiiviskelijät. Muurit kätkevät sisäänsä tätänykyä baareja, ravintoloita, kahviloita ja matkamuistomyymälöitä. Turisteja kuumilla kujilla vaeltaa heinäkuussa ruuhkaksi asti. Illalla kun suurimmat massat ovat kaikonneet, pääsee tunnelma enemmän oikeuksiinsa ja kujia maleksimalla voi tuntea olevansa satoja vuosia ajassa taaksepäin.


Kotorin Gamla Stadista löytyy...

Meheviä poskia...

Puhdasta pyykkiä...

Tuijottavia kissoja..

Krokotiileja kuhiseva vallihauta...

Kissan ruuan tähteet...

Venetsialaisia naamareita...

Hämäriä kujia...

Ja keskustori

Kuuman rantailmaston näännyttäminä päätimme piipahtaa hengittelemässä raikasta vuoristoilmaa muutamaankin otteeseen läheisille kumpareille. Budvaa lähinnä on Lovćenin kansallispuisto, jonne karauttaa muutamassa tunnissa autolla. Korkein vuori nousee 1749 metrin korkeuteen ja toiseksi korkeimmalla vuorella on vetonaulana montenegrolaisruhtinaan Petar II Petrovic-Njegosille rakennettu mausoleumi. Miekkonen ehti kuolla (v. 1851) yli sata vuotta ennen viimeisen leposijansa valmistumista (v. 1974) mutta hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin mausoleumiin ja kukkulan kunigas sai arvoisensa näköalapaikan, josta voi tähyillä Kotorinlahden yli kohti ikuisuutta.


Matkalla piti varoa lehmiä

Takana pilkistää Kotorinlahti. Mausoleum valmistui 1974 

Retkikunta

Skorpioni

Nuusku sai uuden kesähatun

Tie oli niin serpenttiinistä, että vain vappusima ja ilmapallot puuttuivat

Kävimme myös kiipeilypuistossa.


Vaatii keskittymistä

Tasapainoilua

Tarzanin inkarnaatio

Jännitti aika paljon. Radat olivat todella korkealla ja latvukseen ei halunnut jäädä avuttomana killumaan

Loppuliuku

Maalaismaisemaa

Kotorinlahti